sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Saarna Septuagesimasunnuntaina 01 feb MMXV. Tuhansien vaarojen miehestä yhteisvastuuseen.

Saarna Septuagesimasunnuntaina
01 feb MMXV
Auran kirkko
Tuhansien vaarojen miehestä yhteisvastuuseen
Grande omelia omelia


Evankeliumi
Luukaksen jälestä: 17: 7-10

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään."


Yrjö Aittokallio ja kahvipannu
Näinä aikoina kun pinta-alaltaan Suomen suurimman kunnan, elikkä Inarin alueella toimivan Inarin seurakunnan, kirkkoherran virka on haettava tulee mieleen tuon viran taannoinen haltija Yrjö Aittokallio. Inari itsessään on tuhansien järvien kunta, niitä on siellä tarkalleen 8033, siis itse Inarinjärven lisäksi 8032 järveä. Yrjöstäkin voitiin siis sanoa, että hän oli tuhansien järvien kirkkoherra. Mutta jos hänestä sanotaan vielä kuvaavammin niin hän oli kylläkin tuhansien vaarojen kirkkoherra. Joku voisi nyt kylläkin sanoa, että tarkoitit varmaan ”tuhansien vaarojen ja tuntureiden kirkkoherra.” No tähän pitää tietysti vastata että eikun tuhansien vaarojen kirkkoherra. Ja vaaralla tässä tarkoitetaan sellaista vaaraa joka koituu seikkailunhaluiselle luonteelle. Hänen päivänsä kun olivat sellaisia. Hänestä jos kenestä voidaan sanoa, että hän otti elämänsä suurena seikkailuna. Joka haluaa lukea hyvin lämminhenkisesti kirjoitetun pienen kertomuksen Yrjön seikkailuista, hänen tuhansista vaaroistaan löytää sen toisen entisaikojen Inarin kirkkoherran, Tuomo Itkosen, mainiosta kirjasta ”Pippinä ja pappina.” Yrjön arkipäivästä voidaan sanoa, että hänellä oli taipumus tulkita todellisuutta valtavirrasta poikkeavalla tavalla, mutta hänen todellisuudentajunsa oli kuitenkin normaali. Eikä hän tiettävästi tehnyt kenellekään mitää pahaa, ei ainakaan kovin paljon.

Eräänä päivänä kun olin pieni poika ja äitini kanssa kotona, olin pieni poika joka ei osannut monta sanaa peräkkäin laittaa, vanhemmat sisarukset olivat jo koulussa ja isä metsätöissä, oli Yrjö sitten tullut kyläsille ihan noin vain. Sanotaan nyt että kyseessä oli varmasti hyvinkin diakoniakäyntiin verrattava visiitti. Mikäs siinä, äitinihän oli hänen vanha rippikoululaisensa sotavuosilta Aittokallion silloin toimiessa Sodankylän kirkkoherrana. Aivan ensimmäiseksi Aittokallio oli sitten, jos ei nyt penkonut paikkoja, mutta kuitenkin etsinyt käsiinsä talon kahvipannun ja pitänyt käsissään jalkojensa välissä monen tunnin ajan viipyessään kotonamme. Pannu oli palautettu asianmukaisella tavalla hänen poistuessaan kun asiat oli saatu jutusteltua, ja oli jo mentävä seuraavaan etappiin.

Tuossa lähes viidenkymmenen vuoden takaisessa tapahtumassa arvomaailma näyttää keikahtavan päälaelleen, tai sanotaanko että se pikemminkin asettuu oikeisiin suhteisiinsa. Ei hän tullut kahville eikä palveltavaksi, vaan kaiketi ihmisen luokse. Ei vaatinut kahvia ja pullaa millään tavalla, eikä sonnustautumaan parempiin vaatteisiin, tulipahan vain käymään. Luulenpa että hän, päivän evankeliumi-tekstin sanoin teki vain sen minkä oli velvollinen tekemään.


Vähän tekstistä
Kun lähdemme miettimään sitä, mitkä on päivän hyvin arvoitukselliselta kuullostavan tekstin takana pitää tietysti mennä näin luterilaisena itsensä Martin aikoihin ja hänen kirjoituksiinsa. Tai sanotaan pitäisi mennä, mutta kun se ei aivan onnistu. Martin aikana oltiin kun tilanteessa jossa oli vain yksi sarja tekstejä, yksi vuosikerta. Tämän pyhäpäivän teksti oli silloin tietenkin sama kuin se on nykyäänkin evankeliumikirjassa ensimmäisen vuosikerran kohdalla, ja se on tietenkin kertomus viinitarhan työntekijöistä. Toinen ja kolmas vuosikerta tulivat kuvaan myöhempinä vuosisatoina. Martti on tietysti kirjoittanut saarnan ensimmäisen vuosikerran tekstistä, useitakin.
Helppolukuisamman kokoelman, Huonepostillan, saarnan hän aloittaa, siis puhuessaan viinitarhan työntekijöistä sanoilla jotka hieman hämmentävät. Kerrataan lyhyesti, että tuo kertomushan on se jossa eri aikoihin päivästä viinitarhaan töihin tulleet saavat saman palkan. Se joka teki töitä yli kaksitoista tuntia sai saman palkan kuin se joka oli töissä yhden tunnin. Ja mitähän Martti sitten mahtaa sanoa. Hän se sanoo näin:

”Päivän evankeliumi on sangen syväaatteinen, sentähden nuorison ja yksinkertaisten ei ole helppo sitä käsittää. Kun se kuitenkin tänä sunnuntaina on luettavana, aiomme siitä vähän puhua.”

Vai että vähäsen. Suomennettuna se on kylläkin yhdeksän aa-nelosta ja kyllä se melkoinen paarustus sitten onkin, tosin enemmän kansankielellä puhuttu, eikä siinä ole solkenaan raamatunlauseita joita pitää jäädä pohtimaan jos lukisi vaikka Martin kirkkopostillan saarnoja. Jaa, että niinkö? Ettäkö peräti syväaatteinen! Martille voisi heittää tässä kaiken kansan kuulle, että sinä pääsit tässä aika helpolla, kun sinun ei tarvinnut käydä sen Luukkaan tekstin kimppuun. Se kun on ollut myöhempien aikojen sananselittäjille aika vaikea tapaus, hyvinkin vaikea tapaus.

Luukkaan tekstistä voimme kuitenkin sanoa, että se on hyvin varmasti itsensä Jeesuksen suusta kuultu ja aito, ja varmasti hyvin muokkaamaton kappale. Suuriin opettajiin kun pätee se, että he puhuvat monesti sanoin jotka jäävät ensi tilanteessa selitystä vaille. Jeesuksen sanat kestävät hyvin vertailun vaikkapa suurten zen-mestareiden arvoituksellisimpien sanojen kanssa ja monien muidenkin kanssa.


Mitä Jeesus haluaa sanoa?
Yhtä kaikki. Ensimmäisen vuosikerran, siis alkuperäisen kirkon käyttämän tekstin ja kolmannen vuosikerran tekstinkin välillä on paljon yhteistä. Ne kertovat siitä miten eriarvoiselta kaikki voi näyttää. Ja tähän sopivat oikein hyvin ne sanat jotka löydämme tuosta Martin huonepostillan saarnasta kun hän selittää ensimmäisen vuosikerran tekstin syvintä olemusta.

”Vaikka tässä maailmassa vallitsevat suuretkin erilaisuudet, me kuitenkin voimme lohduttautua sillä, että meillä kaikilla, olimmepa ylhäistä taikka alhaista säätyä, on sama Kristus, sama kaste, yksi evankeliumi ja yksi Henki. Ei kellään ole parempaa evankeliumia, parempaa kastetta ja toista Kristusta kuin halvimmillakaan palvelijattarella tai rengillä. Vaikka toisilla onkin enemmän rahaa ja muuta omaisuutta kuin sinulla, niin ei ole heillä silti toista, parempaa Jumalaa.”

Tietysti joku vosi nyt ajatella, että tällainen selityshän on vain hyvä keino pönkittää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Ja voisipa sitä ihan sanoa niinkin, että kyllä nyt Martti pahan kerran menee ja vesittää Mestarin opetukset.

Mutta kuka lopulta palvelee ja ketä. Mitä Jeesus oikein tarkoittaa. Monesti tekee mieli kysyä mitä kaikella tässä kirkossa tekemällämme on tekemistä Jumalan valtakunnan kanssa. Sitä pitää näet kysyä aika ajoin. Seurasin itse huvittuneen männä viikolla lähinnä nuorten pappien keskustelua siitä, minkä väriset sukat papilla pitää olla jalassaan virkaa toimittaessaan. Kummallista, Jeeusshan itse ei käyttänyt sukkia, mutta kai sitten pappien pitää niitä käyttää ja vielä tietyn värisiä jotta valtakunnassa ja kirkossa kaikki olisi hyvin. Tällaiseen maailmaan ei sovi kovin hyvin esimerkiksi tuhansien vaarojen rovasti Yrjö Aittokallio.

Se, että rikotaan perinteisiä raja-aitoja ihmisten kohtaamisessa, on elinehto sille, että kirkko säilyttää elinvoimansa. Esitämme kovin helposti kaikenlaisia vaatimuksia samalla unohtaen että olemme Kristuksen orjia. Ja tässä meidän tulee asettaa kärsivä ihminen tuon evankeliumitekstin isännän rooliin. Vaikea sanoa onko se mestarin sanojen selityksen selitys, lopullinen ja tyhjentävä selitys. Mitähän Martti olisi tähän sanonut. Ehkäpä jotakin viisasta!

Jos unohdamme sen että olemme Kristuksen orjia sanalla sanoen tuhoamme kirkkomme ja teemme siitä hengellisen museon. Sitten on kyllä aika miettiä vaikkapa sitä, millaiset sukat ja minkä väriset sukat vaikapa papilla pitää olla. Nykyajan ihmiselle on jo pitkään ollut tuttu sellainen käsitys, että kristinuskolla on merkitystä, tai sen harjoittaminen voidaan hyväksyä vain jos ei pysyttelee omalla alueellaan ja hengellisten asioiden parissa. Sillä ei saisi olla juuri tekemistä politiikan, ympäristökysymysten, yhteiskunnallisten asioiden, liike-elämän ja monien muiden ihmisen elämään liittyvien asioiden kanssa.

Yksi asia joka näkyy Suomen kirkon toiminnassa ja tuo meidät tekemisiin muiden kanssa on yhteisvastuukeräys. Tänä vuonna Yhteisvastuukeräys tulee jotenkin hyvin käsin kosketeltavalla tavalla lähelle kärsivää ihmistä. Lähimmäisten palvelijat jotka toimivat vaikka ”Suurella sydämellä-kampanjassa” vapaaehtoisina ihmisten palvelijoina ovat näitä Kristuksen orjia, orjia jotka eivät säikähdä mennä kärsivien ja apua tarvitsevien ihmisten luokse.

Tuhansien vaarojen mies Yrjö Aittokallio josta aluksi loimme näyn ei muuten mennyt niihin vaaroihin huvikseen. Heikoille jäille hän ei mennyt vain omaksi huvikseen tai etsiäkseen jotain extreme-kokemusta. Jossain joen toisella puolella tai järven toisella puolella oli aina joku jonka luokse hän oli menossa, ja hän kun oli aina menossa. Ja hänen kanssaan juotu kahvia eikä syöty talon viimeisiä pullapaloja, vaan aina mentiin asiaan ja aina hyvin nopeasti. Hän tiesi kyllä mitä kannonnokassa istuva synkkäkatseinen tukkijätkä ajatteli. Siinä tilanteessa ei mennä heittelemään evankelioimisen innossa mitään ulkoa opituja lauseita roomalaiskirjeestä tai heiluttelemaan mitään traktaattia kuin kiinalainen vallakumous-intoilija Maon punaista kirjaa, vaan siinä sanotaan aivan jotain muuta, ja ennen kaikkea tehdään jotain muuta.

Uskokaa tai älkää, mutta ihmisillä on aina jotain kerrottavaa meille, mutta osaammeko me itse tyhjentyä ja tulla kärsivän ihmsien orjaksi. Kun tuli puhuttua niistä itämaisista zen-mestareista niin otetaan tähän kotiläksyksi vielä pieni kuva siitä kuinka innokas oppilas tulee suuren mestarin luo. En sano, että Jeesus sanoisi tai toimisi juuri noin, mutta ehkä sinne päin, sinne päin. Niin tuossa hyvin tunnetussa itämaisessa kertomuksessa mestari tarjoaa teetä, mutta kohtaus saakin aikaan erikoisen käänteen. Hän kaataa pieneen kulhoon koko höyryävän pannun teetä innokkaan oppilaan edessä. Oppilas tietenkin kysyy että mitä nyt? Mestari vastaa: ”Kuinka minä voisin opettaa sinulle mitää kun sinä olet niin täynnä itseäsi.” Meidän tulee tulla pienemmäksi ja Jeesuksen Kristuksen meissä suuremmaksi. AMEN.

https://www.youtube.com/watch?v=ZrGfPEQd7Qo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti